Schmarden – jääkäripioneerien hyökkäystaistelusta 100 vuotta

 

Schmarden_kuva_2

Evl, ST Vesa Valtonen

Tänä vuonna tulee kuluneeksi tasan 100 vuotta Schmardenin taistelusta, johon suomalaisista vapaaehtoisista perustetun Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppania osallistui yhdessä saksalaisen Reservijääkäripataljoona 1:n kanssa.

Keskiyöllä alkaneen hyökkäyksen tavoitteena oli tuhota venäläisten eteentyönnetty asema. Hyökkäys onnistui suunnitellusti ja suomalaiset jääkäripioneerit suorittivat tehtävänsä rohkeasti ja kunniakkaasti.

Taistelun vuosipäivänä, 25. heinäkuuta, suomalaisissa pioneerijoukoissa vietetään ”Schmardenin päivää”. Tuolloin kunnioitetaan taisteluun osallistuneita jääkäripioneereja, jotka muodostivat itsenäisen Suomen pioneeriaselajin ytimen. Taistelun 100-vuotisjuhlapäivänä pystytetään taistelupaikalle jääkärimuistomerkki Latviaan Smãrden kylään 25.7.2016.

Pioneerikoulutus ja pioneerikomppania

Saksaan Lockstedtiin hakeutuneen suomalaisen vapaaehtoisjoukon koulutuksessa korostettiin alusta asti pioneeritaitoja, erityisesti räjähteiden käyttöä. Saksalaisten näkökulmasta suomalaisjoukon koulutuksen pitäisi tukea tulevia operaatioita Venäjän vastaisen rintaman pohjoisosassa, keinoinaan aseellisen vastarinnan lisäksi myös tuholaistoiminta.

Suomalaisten vapaaehtoisten määrän kasvettua vuoden 1915 elokuussa perustettiin ”Lockstedtin koulutusjoukko” (Ausbildungstruppe Lockstedt), johon jalkaväkiyksiköiden lisäksi muodostettiin pioneerikomppania. Siinä ehti palvella vuoden 1918 helmikuuhun mennessä kaikkiaan 343 jääkäriä. Jääkäreistä siis noin joka kuudes palveli pioneerikomppaniassa, lyhyemmän tai pitemmän aikaa. Muun muassa myöhemmin perustettuun haupitsijaokseen/-patteriin siirtyi 17 jääkäriä.

Pioneerien koulutus oli vaativaa, josta kertoo viikkotuntien määrän ”tuplaaminen” muihin yksiköihin nähden. Jääkäripioneerien erikoiskoulutukseen kuuluivat kenttälinnoitustyöt, sillanrakennus, vesistöjen ylimeno, hävitystyöt, valonheittimien käyttö ja erilaiset rakennustyöt. Kova koulutus sai aikaan myös kurinpito-ongelmia, joita pioneerikomppaniassa oli muihin yksiköihin verrattuna ajoittain huomattavan paljon. Suomalaisten pioneerien suorituskyky herätti jo koulutuksen alkuvaiheessa saksalaisissa esimiehissä huomiota. Kädentaitojen lisäksi joukossa oli teknillistä osaamista, jota tavallisessa saksalaisessa pioneerijoukossa harvoin tapaa. Toki joukoissa oli kaksi valmista insinööriä ja sellaisiksi opiskelevia, jotka tiedoiltaan olivat monesti saksalaisia opettajiaan etevämpiä. Muihin jääkäriyksiköihin nähden oli poikkeuksellista myös se, että pioneerit saivat koulutuskalustokseen uudenaikaista välineistöä, kuten divisioonan ponttonikalustoa.

Nettiartikkeli karttadraft

Schmardenin taistelu

Keväällä 1916 koulutusjoukosta muodostettiin Jääkäripataljoona 27, joka komennettiin saamaan rintamakokemusta Saksan itärintamalle. Misse-joen rintamalohkolla Pioneerikomppania toimi ajan oloon tyypillisesti varustustöissä ja pataljoonan reservinä. Saksalaisten kehittämä aselajien yhteistyö ja sittemmin iskuosastotaktiikka vaikutti kuitenkin myös suomalaisen jääkäripataljoonan pioneerikomppanian kohtaloon merkittävällä tavalla. Se sai heinäkuun lopulla tehtävän lähteä tukemaan saksalaista reservijääkäripataljoonaa väkivaltaisessa tiedusteluhyökkäyksessä (Gewaltsame Erkundung). Pataljoonan komentaja majuri Maximilian Bayer ei tästä pitänyt, koska hän pelkäsi alistettavien osastojen joutuvan tilanteisiin, jossa niitä käytettäisiin vaarallisissa tehtävissä ja suomalaiset kärsisivät tappioita. Bayerin kannasta huolimatta komppania lähti 23.7. tehtävään, joka oli venäläisten eteentyönnetyn aseman tuhoaminen ja linnoitteiden täyttäminen. Saksalaisen käytännön mukaan taistelutehtävä edellytti erikoiskoulutuksen saaneiden pioneerien jakamista siten, että 2-3 pioneeria sijoitettiin jokaiseen jääkäriryhmään.

Suomalaisten lähes 200-miehinen pioneerikomppania siirtyi junakuljetuksena heinäkuun 23.–24. päivä Schmardenin kylän eteläpuolelle, jossa se alistettiin saksalaiselle Reservijääkäripataljoona 1:lle. Pioneerikomppaniaa johti varapäällikkö luutnantti Basse. Päällikkönä toiminut kapteeni Walter Just ei terveyssyistä päässyt johtamaan komppaniaansa, mistä hän, ja koko komppania, olivat pahoillaan. Walter Justin suosiosta kertoo mm. se, että hänet valittiin Pioneeripataljoonan upseerikerhon kunniajäseneksi 13.1.1933. Basse ei nauttinut komppanian luottamusta; ”yliluutnantti Basse oli heikko juonittelija, jota kaikki vihasivat” (Väinö Vainion haastattelu 22.10.1969). Hän jäikin hyökkäysvaiheessa seuraamaan taistelun kehittymistä lähtöasemaan – saksalaiskollegoiden kiitokset kyllä myöhemmin kelpasivat.

Kello 16 pioneerikomppania lähti marssille Schmardenia kohti. Linnunteitse matka oli lyhyt, mutta kun salaamissyistä ”kierrettiin kaikki rotkot ja metsänreunat”, kertyi matkaa noin 15 km. Marssia helpotti se, että jääkäreille myönnettiin ennen kokemattomia vapauksia, napit saivat olla auki ja kivääriä sai kantaa miten halusi. Tehtävän luonne edellytti myös joukko-osastotunnusten poisjättämistä.

Noin klo 20 saavuttiin Skudren talon luo, missä tutustuttiin uusiin aseveljiin. Nämä tietenkin olivat ymmällään oudoista tulokkaista, jotka puhuivat outoa kieltä, mutta kantoivat jääkärien univormua (JP 27 oli ainut saksalainen jääkäripataljoona, jossa oli pioneerikomppania). Pioneerit jaettiin saksalaisten jääkärien ryhmiin. Suomalaisia jakaminen saksalaisryhmiin ei miellyttänyt lainkaan, he pitivät sitä epäluottamuksen ilmauksena. Res. JP 1 oli lisäksi maineikas ja omanarvontuntoinen itäpreussilainen valiojoukko, jonka miehet kertoivat osallistuneensa jo 30-40 hyökkäykseen. Esiintyi pientä sanasotaa, jossa suomalaiset pärjäsivät sangen hyvin, esim. kun jääkäri Keinäseltä kysyttiin, mitä hän aikoi tehdä saamillaan piikkilankasaksilla, Keinänen vastasi – ”lyön, jos kohdalle sattuu”. Joku toinen vastasi saksalaisen aliupseerin kysymykseen pelottaako häntä, Bismarckin sanoja muuntaen: ”Me suomalaiset pelkäämme ainoastaan Jumalaa, muuten emme yhtään mitään koko maailmassa!” ”Wir Finnen fürchten nur Gott, sonst nichts in der ganzen Welt!”. Näin hiljaa jutustellen ja tuttavuutta tehden marssittiin kohti lähtöasemaa, johon saavuttiin klo 23.00.

Venäläisten eteentyönnetty asema sijaitsi noin 800 metrin etäisyydellä saksalaisten linjasta ja 600 metrin päässä venäläisten asemista. Keskiyöllä, kuun sirpin valaistessa pilvien lomasta, oltiin Schmardenin kylän eteläpuolella, etulinjan rintavarustuksen takana hyökkäysvalmiina.

Hyökkäys alkoi tasan klo 24.00.

Ensimmäinen aalto, jossa eteni noin puolet jääkäripioneereista, pääsi huomaamatta omien esteiden läpi ja aina 300 metrin päähän vihollisesta, joka sitten avasi tulen. Ensimmäinen aalto pääsi pureutumaan vihollisen miehitykseen ja alkoi käsikähmä. Suomalaiset pioneerit iskivät ja pistivät sydämensä halusta. Gruppenführer Jaatinen sai piston käsivarteensa, mutta onnistui surmaamaan vastustajansa pistoolillaan. Gruppenführer Sarlin otti kaksi vankia. Tilanne kallistui pian saksalaisten ja jääkäripioneerien eduksi ja toinen aalto, joka seurasi tiiviisti ensimmäistä, pääsi hävittämään vihollisasemia.

Noin tunnissa tehtävä oli selvä. Työ lienee jäänyt puolinaiseksi, ainakin monet suomalaiset olivat hyökkäyksessä heittäneet hankalat lapionsa pois. ”Tappelemaanhan sitä oli tultu, eikä lapiotöihin.” Kaatuneet ja haavoittuneet mukanaan, vahvan tulikaton suojaamana hyökkääjät palasivat pääaseman suojaan. Suomalaiset lääkintämiehet Hilfsgruppenführer Lindroth ja jääkärit Pesonen ja Laakso osoittivat tässä raskaassa työssä erityistä tarmokkuutta. Kuusitoista vankia tuotiin mukana, suomalaiset näistä viisi (saksalaisen lähteen mukaan vankien kokonaismäärä oli 18).

Hyökkäys onnistui voittopuolisesti suunnitelman mukaan ja tehtävä saatiin täytettyä. Osa joukoista eteni kuitenkin nopeasti ja liian lähelle venäläisten asemia, jolloin ne saivat vastaansa vihollistulen lisäksi myös oman tykistön ja kranaatinheittimistön tulivaikutuksen. ”Kehrt marsch” -komentojen mukaisesti joukot vetäytyivät hyvässä järjestyksessä omiin asemiin haavoittuneet ja vangit mukanaan, joita myös suomalaiset olivat saaneet hyvän joukon.

Aamun sarastaessa sanitäärit kokosivat haavoittuneita ja kaatuneita, joiden joukosta löytyi myös yksi jääkäri, rääkkyläläinen merimies Paavo Heikki Kinnunen. Lisäksi todettiin, että jääkäri Matti Jaakko Fält puuttui joukosta. Hän harhaili haavoittuneena (toisen silmänsä kiväärinkuulasta menettäneenä) ”ei kenenkään” -maalla ja vihollisen puolella kolme päivää, kunnes löysi omien puolelle. Keittiömiehenä toiminut Fält oli vaatinut päästä hyökkäykseen mukaan aikomuksenaan hankkia joko rautaristin tai puuristin. – Hän sai molemmat, menehdyttyään saamiinsa vammoihin lähes vuotta myöhemmin sotasairaalassa Hannoverissa. Suomalaisia jääkäreitä haavoittui Fältin lisäksi yhdeksän.

Saksalaisten tappiot olivat 12 kaatunutta ja 41 haavoittunutta, siis varsin huomattavasti suomalaistappioita raskaammat. Kokonaistappiot kertovat myös yöllisen taistelun rajuudesta. Menestyksekäs hyökkäys mainittiin saksalaisen 8. Armeijan päiväkäskyssä.

Suomalaisten erinomainen taistelukunto huomioitiin saksalaisten esimiesten kiitosten lisäksi myös kunniamerkein. Rautaristejä suomalaiset saivat kaikkiaan kahdeksan kappaletta. Taisteluissa kunnostautuneista palkittiin jääkäri Fältin lisäksi II luokan rautaristillä Hauptzugführer Jernström, joka osallistui vapaaehtoisena taisteluun, Oberzugführer Mandelin, Zugführer Savonius, gruppenführer Sarlin sekä jääkäri Pesonen. Myöhemmin saivat rautaristin Schmardenin ansioista vielä Zugführerit Solin ja Hanell.

Kolme kertomusta taistelusta:

I.A Kauranen, HAKKU 1997: Me suomalaiset pioneerit olimme mukana ehkä vaikeassakin tehtävässä.— Jotkut (saksalaiset) noin 40 taistelun veteraanit katselivat meitä pilkallisesti, meitä hävetti. — Yöllä klo 2300 lähdimme etulinjaan, saksalaiset hiukan hälisten, suomalaiset vaiti astellen. Saksalaisten uteluihin tuskin vastattiin. — Kellot oli tarkistettu ja pistimet kiinnitetty, kun klo 12 yöllä ensimmäisen portaan tummat varjot solahtivat rintavarustuksen yli. — Yhtäkkiä edestämme kuului hätäisiä laukauksia, joilla venäläinen vartiomies toteutti hälytyksen. Valoraketit sähisivät taivaalle. Koko rivistö heittäytyi maahan. Alkoi huikea tulitus. Leikkiin yhtyivät konekiväärit, myöhemmin tykistökin. Vaikka olimme vasta 200 metrin päässä venäläisasemista, sieltä heitettiin myös koko ajan käsikranaatteja. Koko kentän täytti ääretön pauhu. Eteneminen oli keskeytynyt. Tuntui siltä, ettei tästä kukaan elävänä selviä. Mutta kaikkeen tottuu, kaikkeen turtuu. Hetken päästä minulta, 20-vuotiaalta poikaselta, pahin kammo häipyi. Täytyi vain vakuuttaa itselleen, että eiväthän sentään kaikki sodassa kuole.

VH Vainio Hakku-lehti 7/1928

Kentän puolivälissä laukesi vihdoin jännitys. Koko hyökkäyslohkolla, aivan kuin edeltäpäin sovitusta merkistä, alkoi ryssien asemista yhtä aikaa kiivas kivääri- ja konekiväärituli, johon yhtyivät myös tykistöpatterit. Kuului komento: maahan. Heittäydyttiin maahan ja kuunneltiin kuulien soittoa. Ne vihelsivät korvissa, iskivät maahan eteen, taakse ja sivuille niin, että maa vavahteli. Ensimmäiset hetket tuntuivat ensikertalaiselta oudoilta, sillä makaava ampumaketju näytti magneettisesti vetävän kaikki kuulat puoleensa. Mutta tuo outous katosi pian. Jo ensimmäisen syöksyn jälkeen tuntui turvalliselta. — Eteneminen kävi niin nopeasti, että oman tykistön sulkutuli teki aukkoja ensimmäiseen hyökkäysaaltoon. — Hyökkäys oli niin raivokas, että ryssien vastarinta ei kyennyt sitä pysäyttämään. Iskettiin hakulla ja kiväärin perällä pioneerien sahapistinten tehdessä tuhoisaa jälkeä. — Vastustaja työnnettiin pois asemistaan ja ryssien varustukset hävitettiin perustuksiaan myöten.

Väinö A Tojkander (Matti Lackman: Suomen vai Saksan puolesta?)

Meidät oli hajoitettu saksalaisten I:sen jääkäripataljoonan miesten joukkoon. Schwermasimme stellungin takana ja asetimme pistimet päälle. Minä olin toisessa linjassa. Kohta nousimme rintavarustuksen ylitse ja aloitimme hiipiä kohti ryssiä toisessa kädessä lapio ja toisessa kivääri. — Tarkoitus oli yllättää vihollinen ja hävittää sen stellunki. Vasemmalla flingelillä oli jo kivääri ja käsigranaattituli täydessä vauhdissa. Teimme sprungin jolloin tapasimme ensimmäisen linjan erään ojan varrella, silloin alkoi äkkiä ryssä ampua.

Yhtä vinkumista, suhinaa ja räiskettä. Tuntuihan se vähän oudolta, mutta eteenpäin juostiin. Eräs luutnantti huusi kolmatta zugia takaisin ojaan ja me painuimme sinne uudestaan. — Eräs linja kuului hurraavan, se oli siis hyökännyt ryssän kimppuun. Odotimme käskyä eteenpäin, mutta mitään ei kuulunut, Lopulta huudettiin: Kehrt marsch! etulinja perääntyi siis jo. Srapnellit räiskyivät ja lauloivat, masinakiväärit syytivät tulta minkä kerkesivät ja granaatit ulvoivat ja jyrähtelivät. Oli vähän ilkeä kääntää selkänsä mokomalle elämälle, mutta ei auttanut. Otimme välillä vielä kerran stellungin ja painuimme sitten rintavarustuksen taa.

Taistelun merkitys

Schmardenin taistelu oli yksi Jääkäripataljoona 27:n merkittävimpiä, vaikka siihen osallistuikin ainoastaan pioneerikomppania. Merkittäväksi taistelun tekee erityisesti se, että jääkäripataljoonan osa osallistui puhtaaseen hyökkäystaisteluun, vieläpä tuon ajan taistelukentän moderniin iskuosastohyökkäykseen (Stosstruppentaktik).

Aluevastuussa olleen 29. Landwehrprikaatin komentaja kenraaliluutnantti Otto Wyneken ja jääkärien omat esimiehet, majuri Bayer ja pioneerikomppanian päällikkö kapteeni Just esittivät komppanialle kiitoksensa ja ylistivät sen taistelutahtoa: ”Emme tienneet, millaisia suomalaiset ovat taistelemaan. Nyt tiedämme: suomalaiset ovat hyviä sotilaita”.  Pioneerikomppanian palatessa pataljoonansa yhteyteen ”katseli koko pataljoona pioniereja erityisen kunnioittavasti. Nämä taas esiintyivät vaatimattomasti ja ”ihmettelivät sitä ylistystä ja kunniaa, mikä heidän osakseen, kylläkin aiheesta, oli tullut” (Heikki Nurmion päiväkirjasta). Ihmeitten ihmeeksi mainitaan myös se, että tunnettu raittiusmies Bayer tarjosi rommigrogit Gallingissa koko komppanialle.

Professori Matti Lauerma arvioi taistelun merkitystä seuraavasti: Schmardenin taistelu jäi jääkäripataljoonan historiassa ainutlaatuiseksi tapaukseksi, ainoaksi hyökkäystaisteluksi, johon jääkärit näin suurena joukkona osallistuivat. Sen tuottamat tappiot olivat pataljoonan muualla kärsimiin verrattuina raskaat, mutta Schmardenissa saavutettu taistelukokemus, itseluottamus ja maine olivat varmasti hintansa arvoiset.
Schmardenin veteraaneista ylennettiin itsenäisen Suomen puolustusvoimissa kenraalin arvoon kaikkiaan 8 jääkäriä. Aselajin ulkopuolella uraansa luoneita kenraaleja olivat Pietari Aleksanteri Autti, Aarne Blick, Hannu Hannuksela ja Antti Kääriäinen. Pioneeriaselajin alkutaipaleen johtajia ja kehittäjiä olivat kenraaliluutnantit Unio Sarlin ja Edvard Hanell sekä kenraalimajurit Otto Bonsdorff ja Väinö Vainio, joka oli myös ensimmäinen Kymen pioneeripataljoonan edeltäjäjoukon komentaja.

”Schmardenin päivä” on institutioitunut vuosien saatossa suomalaisten pioneerien perinnepäiväksi, jota on juhlittu tauotta myös sotavuosien aikana. Jääkäripioneerien esimerkki velvoittaa myös tämän päivän pioneerijoukoissa , joissa aselajikohtaisen kyvykkyyden lisäksi koetaan myös jalkaväen taistelutaitojen hallitseminen kunnia-asiana.

Iske hakku – Isänmaan puolesta!

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *